H

Mul on taas paljo asioita tapahtunu iha lähiaikan. Ensinnäki mul alkaa duunit, mut sitä on helpotettu nii et jaksan paremmi, eli työpäivät on toistaseks ainaki lyhyempii ja ne työtehtävät helpompii. Toi on tosi iso asia mulle ja nyt ku vihdoi useen vuoden sairastamise jälkee sain lääkitykse kuntoo nii mahollisuudet päästä arkee kiinni on iha hyvät.

Lisäks onnistuin saamaa pollee käsiini ja vedin sitä vähän aikaa sit ekan kerran elämässäni. Olihan se tosi jees, mut iha liioteltuu ne puheet siit - ainaki mun mielestä. En siit enempää puhu koska en haluu pistää mitää huumeita "hyvään valoon". Toi oli vaa jotenki tosi iso juttu, oon halunnu kokeilla sitä tosi pitkää ja jo 14v puhuin kaverini kaa asioista jotka on pakko kokee ennenku kuolee ja toi oli yks niistä.

Sit viel viimesee asiaa joka piristi tänää kaikkein eniten! Mä sain painon pienimmäks monee vuotee - 48kg ja iha vähä päälle! Sen myötä bmi:ki laski 16 puolelle x) toki se on iha siel yläpäässä mut silti. Edistymistä! Kivointa täs on se etten ees oo tietosesti laihduttanu vaa paino on tippunu iha itestää ku ei oo ollu ruokahaluu. Kelpaa mulle!

Ps. pahottelen kirjotusvirheitä ja sitä jos kuva on jotenki ihmeellisesti. Kirjotin tabletilla ekaa kertaa blogiin ja se oli yllättävän haastavaa

waiting

En oo kirjottanu pitkää aikaa ku mun elämä on ollu yhtä sekasortoo. Sit mua pelottaa kirjottaa ku jos joku tuntee mut ja lukee tätä nii mut kyl tunnistaa näist teksteist. Mut ajattelin siit huolimat kirjottaa ja jos joku luulee tunnistavansa mut nii kerro siitä jooko.

Mut jätettiin siis talvella, hetki sen jälkeen ku muutin mun sillosen jätkän kans yhteiseen asuntoon. Oltiin oltu yhessä melkeen 2 vuotta ja se oli koko mun elämä. Meiän ero tuli ihan puskista ja se hajotti mut aika huolella. Olin tosi paskas kunnos muutamii viikkoja ja tein asioita, joita tuun varmaan katuu koko loppuelämäni. Douppii meni aika kiitettävii määrii - yllättäen. Subuu, pirii, pv:tä, paljo bentsoja ja muit rauhottavii, alkoholii, pilvee ja kaikkii edelläolevii sekasi.

Jotenki mä pääsin siitä kuitenki yli ja tutustuin yhteen toiseen jätkään johon sit rakastuin. Alettiin seurustelemaan sen kans ja sain huomata mite paljo terveempi mun nykynen suhde on. En halunnu myöntää sitä talvel, mut mun ja mun exän suhde ei vaa toiminu. Se ei pystyny antaa mulle sitä mitä tarvitsin ja mä olin liian sairas sille. Meiän suhde oli pelkkää riitelyy. Eroominen oli hirveintä mun tän astises elämäs ja sai mut nii hajalle etten oo vielkää päässy siit jaloilleni, mut se avas uusii ovii mun elämään ja anto jotain uutta ja parempaa. En oo koskaa tuntenu itteeni yhtä rakastetuks ja arvokkaaks ku nyt ja iha oikeesti se tuntuu aika hyvältä. Sen verran hyvältä et vaik en välttämät nää mun kultaa kuukausii ja joudun olemaan tosi paljo yksin, nii jaksan silti odottaa sitä.

Onhan se kusista ku alottaa suhteen ja melkeen heti sen jälkeen joutuu olee toisesta erossa nii, ettei ees pysty puhumaa puhelimessa, saati sit nähä ja koskettaa toista. Onneks tiedän et tää loppuu jossai vaiheessa, ja se saa mut jaksaa panostaa mun omaan elämään.

En oo ollu yli kahteen vuoteen näi paljoo yksin ku nyt oon ollu, ja se et joudun opettelee tekee taas ite asioita tekee hyvää mulle. En meinaa saada aikaseks mitään ja monesti ylösnouseminen tuntuu iha ylitsepääsemättömän vaikeelta mut oon mä jotenki selvinny. En ehkä kunnialla mut pärjään kuitenki siedettävästi.

En tosiaan meinaa saada tehtyy yhtää mitää ja esim. tän päivän saavutukset oli suurimmat parii viikkoo: vein koiran lenkille, pyöräilin 5km, kävin suihkussa ja laitoin vaatteet kuivumaa. Wohoo. Et siit voi päätellä kuinka lopussa mun voimat täl hetkel on. Subusta oon yrittäny päästä eroon ja onnistuin olee jonkun viikon ilman mut en sit pitempään kestäny. En saanu lääkkeitä refloihin ja sit tuli taas kaikkee paskaa niskaa nii turvauduin siihe tuttuun ja turvalliseen pään turruttamisee doupilla. Eihä se ees toimi nii enää ku mun kroppa on nii tottunu siihe mut silti teen sitä.

Nyt oon koittanu vaa keskittyy siihe et saan kaikki pakolliset asiat hoidettuu: lenkitettyy koiran, käytyy suihkussa, tehtyy ruokaa (tai ees ottamassa sen jugurtin jääkaapista) ja pidettyy mun asunnon jotenki asuinkelvollisena. Viimenen on aiheuttanu enite haastetta ja tää mun kämppä on taas ku pommin jäljiltä - onneks kukaa muu ku minä ei nää tätä sotkuu. Lisäks mun pitäis yrittää pitää mun kropasta vähä parempaa huolta ku se alkaa taas sanoo itteensä irti.

Mun paino nous yhes vaihees useemman kilon, mut nyt se on taas tippunu siihe n. 50. Tänää aamulla painoin tasan 51. Haluisin sen edelleen alemmas mut en uskalla oikee laihduttaa nii alhasil kaloreil ku ennen, huomaan nimittäin jo nyt et kroppa pistää vastaa. Mun syke on jatkuvasti tosi korkee, aina yli 90. Kyllä, leposyke. Normaali leposyke täl hetkel on 90-105 ku ennen se oli n. 60... Ja ku vähänki liikun nii se nousee heti tosi korkeeks. Esim sellane rento kävely saa mun sykkeen vähintää 140. Jos sit teen jotai vähänki raskaampaa esim. juoksen junaan, nousen portaita tai pyöräilen ylämäen nii meinaa nousta maksimisykkeelle jollo joudun istuu alas useiks minuuteiks et laskis. Ei oo muute yhtää kivaa toi. Varsinki ku paineet on iha päin persettä: Yläpaine oikestaa aina alle 100, välillä jotai 90 mikä sit aiheuttaa huimausta ja kaikkee muut mukavaa.

Sit mul on tosi usei muutenki huono olo. Meinaan pyörtyy useit kertoi viikossa vaikken ees tekis muuta ku kävelen tai nousen ylös, mua oksettaa tosi paljo ja on iha normaalii et parin päivän viikos makaan vaan sängys koko päivän ku oksennan ihan kaiken ulos jos vähänki liikun.

En tiiä mitä mun pitäis tehä ku lääkäri ja hoitaja tietää näist mu sydänongelmist ja sanoo et joo ei ne kyl iha normaalit oo mut ei kuitenkaa lähetä mua minnekkää tutkimuksii? Oon onneks menos lähiviikkoin lääkärille iha muitte asioitte takii nii pyydän et ne kattoo samal mikä mus on vialla.

new year new me bullshit

Ihan ku joku muuttuis vuoden vaihtuessa. Ennen ajattelin niin, viimeks kuukaus sitte. Vitut se mitään muuttaa. Ja ei, kyse ei oo siitä ettenkö oikeesti uskois siihen, mä uskoin. Ja silti oon ihan samallainen vuodesta toiseen.

Mä oon jotenki kyllästyny olemaan minä. Mul on ollu päässäni miljoonii tavotteita, just siit millaseks haluun tulla. Tiedän et ne mun entiset tavotteet oli sairaita, mahottomia, just sellasii teen 127 asiaa vuorokauden aikana, laihdutan 20kg kuussa, pelkkii 10+ kokeista jne. Nykyään mun tavotteet on ollu jotain ihan muuta - viimeset 3kk mun jokapäivänen tavote on ollu tehä edes 1 asia. Siis mikä tahansa asia - käyn salilla, siivoon, meen näkee kavereita, mitä tahansa sellasta normaalia ja mielenterveyttä edistävää. En pysty edes siihen ja se oikeesti masentaa.

Ajattelin et tää uus vuos muuttais jotenki asioita, et alkasin heti seuraavan jakson alettua käydä koulussa ja saisin tän kevään ja ens syksyn aikana loput kurssit suoritettuu ja kirjotukset alta nii et vuos 2014 alkais vihdoin ilman stressii lukiosta. Kusi heti alkuunsa, sairasloma jatkuu edelleen. En vieläkää pysty käymää koulussa. Joo ok, se nyt ois ehkä ollu liikaa toivottuu mut hitto soikoot mä en saa oikeesti mitään enää aikaseks. Teen listoja, tavotteita, suunnitelmia - kaikki kusee. Koska ei pysty. Oon niin pahasti rikki etten pysty elämään ees tälläst laiskapaskan elämää.

Mä en saa mistään nautintoa, mulla ei oo mitään mikä motivois mua liikkumaan pois sängystä. Ihmiset tekee asioita koska niillä on joku motiivi siihen, ja se motiivi on oikestaan aina hyvä olo. Ei ehkä suoranaisesti mut esim: duuniin koska siitä saa rahaa, rahalla saa asioita jotka tekee iloseks. Mut mitä jos sitä tyydytystä ei oikeesti saa mistään. Miten voi sillon saada ittensä tekemään asioita? Tarttisin ihan oikeesti vastauksen tohon.

New life

Oon lähiaikana taas huomannu kuinka helvetisti paskaa tosta aineesta tulee. 100. kerta varmaan ku sanon tän, mut nyt haluun oikeesti lopettaa. Mul on motiivi korkeella, mut niin se on aina tällee alkuu. Sit ku reflat on alkanu, on heti puhelin kädessä ja tunti siitä tällit. Mutta ei tällä kertaa.

Ekaa kertaa sain onneks kunnon lääkkeet tähän lopetukseen. Lisäks mul on ensimmäist kertaa kunnon tukiverkko, mikä varmasti tulee auttaa paljon. Vaik loppujen lopuks se on vaan musta ittestäni kiinni. Mul on kuitenki kuukauden sisällä tullu niin monta positiivista asiaa mitkä tukee tätä lopettamista ja ennen kaikkee normaalii elämää, et tiedän tän olevan helpompaa ku aikasemmilla kerroilla.

Myös mun masennus on hellittäny. Mä oon useempana päivänä tuntenu itteni oikeesti onnelliseks. Oon tajunnu et mul on ihan kaikki mitä tarviin ja vieläki enemmän. Mä en kaipaa täl hetkel mitään. En mitään tavaroita tai ylipäätänsä mitää muuta mun elämään - tää mitä mul on, riittää mulle. Oon onnellinen näin, miks sitä muuttaa. Subu kuitenki syö sitä onnellisuutta, joten haluun siit eroon, et voin olla täysin oma itteni ja nauttii 100% täst elämästä minkä oon vihdoin saanu, ja josta oon aina unelmoinu. Sain siis monta asiaa lähiaikana, ja täl hetkel mun elämä vastaa just sitä mitä oon vuosii pitäny "unelmaelämänä". Oikeessa olin, elän just nyt sitä unelmaani. Mitä vaan varjostaa se kirottu huume.

Ku subua alkaa lopettaa, noi hyvät ajatukset tulee joksi aikaa katoomaan mun päästä, ja ajattelen vaan niitä vetoja. Mä uskon ja toivon et sillon mun ystävät jaksaa muistuttaa mua niistä kaikista hyvistä asioista mitä mulla on, ja siitä et kun ne vaivaset 3 viikkoo on menny ja reflat on ohi, voin vieläki paremmi. Kun pidän nää asiat mielessä, nii mä onnistun. Jos en, niin oon kyllä tosi pettyny itteeni.

Mä oon siis saanu vihdoin kunnon masennuslääkkeet, ja luulen et ne on yks suurimmista syistä miks mieliala on yhtäkkiä kohonnu näin paljon. Mä en siis tarvii subua mihinkään, tiedän sen. Ja ku mulla on nyt kaikki tarvittavat lääkkeet vierotusoireisii, nii ainoo mikä mua estää on se typerä himotus niitä nappeja kohtaan. Ku pidän pään kylmänä nii pystyn kyllä tähän.

Myös tää syömispelleily on jotenki hellittäny. Mä syön alitajusesti just sen verran et pysyn täs painossa. Paino toki heittelee 49 ja 53 välillä sen mukaa mite paljo juon ja syön, mut mahun kaikkiin mun vaatteisiin (tuumakoko 25 tai xs/xxs) joten mitä turhaa stressaamaan. Mä haluun jossain vaiheessa pudottaa vielä ne muutamat kilot, mut se hetki ei oo nyt. 

Lisäks haluun viel kertoo et oon saanu ihanasti mun päivärutiinit kuntoon. Liikun monta tuntii päivässä, ja se ei oo sellast pakkoliikuntaa et laihtuisin, vaan just sellasta mist nautin ja tulee hyvä olo. Oon alkanu syömään terveellisemmin, ja saan siitä fyysisesti hyvän olon, en kauheeta ahistusta koska "hyi ku paljo kaloreita". Nukun hyvin, en liikaa enkä liian vähän. Yleensä saan herättyy siin 11 aikoihi nii et ehin näkee päivänvalooki :D. Iltasin lopetan päivän yleensä rauhallisee iltalenkkii, kunnon venyttelytuokioo telkkarii kattoen ja terveelliseen iltapalaan. 

Yritän jatkaa näin helmikuuhun asti, ja jos voin sillon yhtä hyvin ku nyt ja pääsen siihe mennes siit subusta eroon nii alotan taas koulunkäynnin. Voi olla et tarviin ainaki alkuun bentsoista apuu siihen, mut onneks tiiän et saan niitä. Eikä muute oo tullu niistäkää ongelmii! Mun annoshan on ollu aika iso mut en oo syöny niitä ku tarvittaessa, helposti menee viiski päivää etten ota yhtäkää, ja silti olo pysyy hyvänä. Koulun alkuun kuitenki tarviin ne, se on sen verran ahdistavaa etten haluu ottaa sitä riskii et hajoo pää heti ekana päivänä. Mut turha miettii nii kauas, nautitaan tästä päivästä ja tästä hyvästä olosta mikä on.

Toivottavasti teilläki menee hyvin! Ja toivotaan et vuodesta 2014 tulee parempi ku edellisestä :-)